Myötätuntoinen ymmärtäminen avaa todellisen itsetuntemuksen oven. Ilman sitä valheellinen minäkuva ei voi väistyä. Sen tulee olla käsillä olevan mielensisäisen havainnon ja siihen johtaneiden syiden ”yhtäaikaista” näkemistä, epäkelvonkin mielensisällön lempeänymmärtävää ”puolustamista ”, äidillistä rakastamista, sekä suvaitsevaa muuttamattomuutta. Mikäli muuttamishalua ja tukahduttamista syntyy, valheellinen minäkuva saa taas vahvistavaa rakennusmateriaalia ja tajunnan alitajuinen osuus vahvistuu.

Lempeä asenne johtaa myös muiden ymmärtämiseen. Sen sijaan, että yrittäisi väkisin ymmärtää muita omalla kustannuksellaan, voikin ymmärtää heitä aidosti ja ponnistelematta. Jos ei voi, huomio on käännettävä ”itseen”, katsottava mikä on ongelman ydin ja nähtävä syyt jotka antipatiaa aiheuttavat, ja jälleen ymmärrettävä.

Ymmärrys avaa siis todellisen ja teeskentelyvapaan itsetuntemuksen prosessin, joka on seuraava:

Mitä tilanteessa todella ajateltiin? Miksi? Mitkä olivat syyt ja ehdot, jotka saivat sisäisen ajatuksen mahdollisesti totuudesta poikkeavan ja persoonallisesti värittyneen mielipiteen syntymään? Ymmärtäminen. Lempeä äitimäinen suvaitseva hyväksyminen.

 Ymmärrys auttaa myös näkemään minkälainen toinen ihminen todella on, ilman puskureita ja huonouden havaitsemishaluttomuuden verhoja? Mitä hän yrittää rivien välistä viestittää? Mitkä ovat syyt siihen, että hänellä on tämä puute? Mitkä syyt saivat hänet toimimaan noin? Mitä hän peittelee itsessään ja miksi?

 Toisen ihmisen ymmärtämisessä on kaksi suuntaa. Älyllinen ymmärtäminen, joka etsii viileästi luonnetta selittäviä syitä ja yhteyksiä ihmisen historiasta, ympäristöstä ja elämäntapahtumista. Toinen mahdollinen asenne on tunteellinen, ja se tapahtuu usein esimerkiksi sen syvällisesti koetun tunnetiedon avulla, että: ”Elämä on raskasta ja kaikista rankoista koetuksista voittajana selviytymien mahdotonta. Ehkä hän on jossakin vaiheessa kohdannut itselleen ylitsepääsemättömiä esteitä ja hänen persoonansa oli mukauduttava tähän vaikeuteen”.

Ymmärryksen antaman mahdollisuuden avulla pääsee myös tutkimaan omia kipupisteitään ja todellisia pinnan alle piilotettuja asenteitaan: mikäli jokin särähtää toisessa ihmisessä, miksi se aiheuttaa hankaamista. Miten se liittyy minuun. Tunnenko tulevani vaikkapa epäoikeudenmukaisesti kohdelluksi, tai latistetuksi? Jos näin on, ymmärtämys tulee kääntää kohti omaan persoonaa, sen sijaan että vallitsevan reagointikulttuurin opettama keinotekoinen vahvuus tai tukahduttava kovuuden moraali aktivoituu ja muodostaa ristiriidan, joka synnyttää alitajuista painetta ja piilotettua ihmisvihaa, jota myöhemmin seuraa syyllisyys ja itseinho.

 Mestari Jeesuksen sanotaan viihtyneen kaikkein karskeimpien, teeskentelemättömimpien ja ”alimpien” seurassa. Näin meneteltäessä saa parasta haastetta itsetuntemukselleen. Korrektin hienostuneesti käyttäytyvien seura pyrkii puolestaan herättämään velvollisuudentuntoa tukahduttaa vaikkapa snobbailun ja teeskentelyn havainto; moraalisen velvollisuudentunnon syystä. On tärkeää nähdä ihminen sellaisenaan, vikoineen päivineen ja samalla tutkia, miten todella suhtaudun tähän havaintoon: ärsyttääkö vaikkapa kyseinen snobbailu minua? Miksi? Tunnenko huonommuutta, hienoviritteisen salaisesti itseään kehuskelevan seurassa ollessani? Vai olenko vain saanut siipeeni vastaavanlaisten ihmisen rinnalla aikaisemmin ja suhtaudun siihen nyt varauksellisesti ja ärsyyntyminen on tästä uloin tunnusmerkki? Kuten sanottu, mikäli pyrin olemaan moraalisesti oikeamielinen, ts. todellisuudessa siivoan ajatuksistani pois ainoastaan kaiken huonouden havainnon, en ehkä kunnolla havaitse kyseisen toverin hienostelevaa itsekehua ja näin pääse käsittelemään sitä ja sen hankauspintaa itseeni (on tärkeää korostaa, että moraalisessa totuudessa ei ole itsessään mitään vikaa. Se ainoastaan peittää ja valheellistaa, jos sitä lähestytään ”taistelevasti” ja väkisin päälleliimaten).

Ympäristön paineiden luoma valheellinen minäkuva on syöpynyt kulttuuriimme niin syvälle, että vain harvoin tapaa ihmisiä, jotka ovat oikeasti aitoja. Yleensä valheellisen aitouden tunnusmerkkinä on ”liiallinen aitous” ja oman paremman puolen esittäminen. Täydellisyys, virheidensä ja haavoittuvuutensa piilottelu on myös hyvin yleistä. Jotta itsetuntemus voi vapautua siitä kulttuurisesta vankilasta, johon se on suljettu, tarvitsemme virheidemme ja kipeiden salaisuuksiemme paljastamista ja anteeksi saamista. Myös Raamattu painottaa tätä keskeisenä toimenpiteenä. Pelkkä ulkomoraalinen hyvyys, tai vaikkapa henkisyyden alkuportaille usein kuuluva trendikäs tukahduttava positiivisuusmeditaatio, hautaa tämän keskeisen osan mielessämme yhä syvemmälle ja tulemme liimanneiksi valheminän korvikekuoren yhä tiukemmin yllemme. Tämän mahdollisuuden aukosta myös materialismi astuu sitten vähitellen sisään ja modernin ihmisen sisäinen kriisi käynnistyy. Kiihtyvällä materialismilla on myöhemmin myös muita kauaskantoisia seurauksia, kun takaisin ytimeen ohjaavat voimat piilottavan paremmanpuutehedonismin myötä vapautuvat. Jopa ihmiskunnan tuho väikkyy tulevaisuudessa, koska emme tunne itseämme, vaan juoksemme väärän onnellisuuden harhakuvien perässä.

 Koska ymmärtävä, sellaisenaan hyväksyvä lempeys on itsetuntemuksen mahdollistaja ja anteeksiantaminen sen sielua ravitseva ja vapauttava hedelmä, tarvitsemme tällaista todellisen suvaitsevaisuuden ilmapiiriä. Se voisi versoa esimerkiksi ryhmissä, joissa kokoonnutaan säännöllisesti kertomaan omia häpeäkokemuksia, jonka jälkeen keskusteltaisiin asioista teeskentelemättömän lempeyden hengessä ja lopuksi kenties lähetettäisiin meditaatiossa kyseiselle ihmiselle sellaisenaan hyväksyvää rakkautta ja ymmärtämystä. Vaikka idea kuulostaa melko absurdilta, sen sielullista painolastia vapauttavaa voimaa ei tule aliarvioida. Kyseinen metodi on periaatteessa käytössä katolisen kirkon syntientunnustusrituaalissa, mutta kyseisen ripin huono puoli, jossa koko synnin paine kasaantuu pelkästään itsetuntemusta välttelevän ja siksi ehkä myös sisäisiin vaikeuksiin ajautuvan papin hartioille, olisi estettävissä siten että salaisia tunnustuksia olisi kuuntelemassa suurempi, itsetuntemuksessa jo harjaantunut joukko. Sen tulisi muodostua niistä eivirallisista vapaaehtoisista (tätä ei pidä harjoittaa ammattimaisen palkansaajan etäännyttävällä viileydellä) ja henkilökohtaista etua saamattomista ihmistä, jotka ovat itsekin apua tällä kyseisellä tavalla saaneet.  Näin esiin voisi versoa pyhimysmäinen kaikkia ymmärtävä luonne ja sen monistumisesta seuraava lempeyden kivijalalle perustettu henkinen kulttuuri.

 Vielä pähkinäkuoressaan tämä ihmisen todelliselle kehitykselle ja onnellisuudelle äärimmäisen tärkeä laki, hieman eri näkökulmasta. Kuinka ihmisen tulisi suhtautua muihin ja itseensä:

 Lempeä ystävällisyys, viat havaitseva totuudellisuus, yhteydet näkevä ymmärtämys ja sellaisenaan hyväksyvä muuttamattomuus. Hyvien puolien etsiminen ja niiden kunnioittaminen. Kipu- ja hankauspisteiden havaitseminen oman tarkkailun kohteena olevan egopersoonan, ja toisten ihmisen välillä - ja niiden ymmärtävänlempeä hyväksyminen ja tutkiminen eikitkemisen hengessä.