Sisäisen moraalin kehittämättä jättämisen lisäksi kouluopetusta vaivaa eräs toinenkin keskeinen ongelma. Se liittyy teoreettisen ulkomuistitiedon ylipainottamiseen, joka rappeuttaa päättelykykyä ja korvaa ajattelun tietojen muistelulla.
Opetuksen tulisi olla luonteeltaan kysyvää, ei ilmoittavaa. Pienet lapset rakastavat arvoituksia. Niiden pohtiminen kehittää päättelykykyä ja sitä aivojen fyysistä osaa, jossa kyseinen ominaisuus sijaitsee. Myös tähän tarvitaan kokonaan uusi kouluaine, joka keskittyy päättelykyvyn kehittämiseen. Sen materiaalia voisi ammentaa pienten lasten ollessa kyseessä jo mainituista arvoituksista, tarinoiden pohtimisesta ja tulkinnasta. Myöhemmin tulkinnan aiheena voisivat olla runous aforismit ja filosofia. Paino tulee olla sanalla tulkinta, sillä tämänkaltaisia tietoja ei voi siirtää ulkoluvunomaisesti tuottamatta rappeuttavaa vaikutusta oivalluskyvylle.
Päättelykykyä ja ”sisäännäkemistä” voitaisiin harjoittaa myös esimerkiksi tulkitsemalla yleviä vertauksia, missä sielun kaikki puolet saavat osallistua arvoituksen pohdintaan. Myös korkeammat tunteet kuten totuuden kunnioitus ja ylevän moraalin ihailu - jotka ovat nykyisen egopalvonnan pilkka ja rikkirepimisvimman valtakaudella saaneet väistyä – saisivat harjoitusta.
Nyky-yhteiskunnan ilmiöiden selkeä näkeminen, esimerkiksi mainosten (jotka ovat länsimaisen kärsimyslaadun keskeinen moottori) todellisen piilotetun tarkoitusperän ja viestin pohtiminen, voisivat kuulua opetusohjelmaan.
Opetuksen keskeisenä ohjenuorana muissakin aineissa tulisi olla mainittu toteamus: ”opetuksen tulee olla kysyvää, ei ilmoittavaa.” Päättely motivoi lapsia aivan eri tavalla kuin siirtotieto, jonka ylivoimaa vastaan he puolitietoisesti kapinoivat. Motivaation puute ja häiriköinti ovat em. ”kuolleen tehotiedon” syystä lisääntyneet tasaisesti. Äärimmäisinä tehotietojärjestelmän itsensä tuottamina sisäisinä reaktioina, arkipäivän motivaation puutteen ja kapinoinnin lisäksi, voidaan osaltaan pitää myös koulusurmia, vaikkakin niiden ydinsyyt ovat tietenkin laaja-alaisempia.
Miten kysyvä opetus toimii käytännössä? Tunnin lopussa voidaan teoreettisempienkin aineiden tunneilla esittää kysymyksiä, jotka jäävät kiihottamaan tiedonjanoa. Olennaista on kuitenkin oma pohtiminen, eivät niinkään myöhemmät löydökset ja kirjan parissa koetut innoittuneen ”valaistumisen” hetket. Kysytään vaikkapa tietyn ikäisiltä lapsilta, joilla on jo edellytykset oivaltaa käsiteltävä asia: ”Miksi kuu loistaa. Miksi aurinko on kuuma.” mutta ei anneta lopullista vastausta. Vaikka joku oikean vastauksen heittäisikin, vaietaan. Keskustelua voi myös ohjata: ”Jos näkisimme maan kuusta käsin, myös se loistaisi.” Kokemuksen voi myöhemmin havainnollistaa parilla pallolla ja taskulampulla.
Tiedon täytyy olla omaa, ei ulkopuolella sijaitsevaa. Jos oppilas on ensin lukenut tiedot kirjasta ja em. kysymykset esitetään vasta sen jälkeen, on hyöty menetetty ja kyseessä on jälleen pelkkä muistin kehittäminen, jolloin tieto jää ulkopuolella sijaitsevaksi ilmoitustiedoksi, eikä elävää oivallustietoa synny.
Kun vankka pohja ja oivallustietotavan suunta on luotu ja muuttunut vahvaksi, voidaan omaksua myös ilmoitustietoa ja samalla nähdä sen puutteet ja viat terveellä tavalla, vailla sisään piilotettua auktoriteettiuskoa. Tämä tapahtuu kuitenkin vasta huomattavan myöhään.
