Epäolennaisten sivuseikkojen näkeminen olennaisena kehityksenä on eräs kulttuurinsisäisistä ”arvoista”, jolle olemme sokeita ja joka juurtuu meihin tietämättämme. Sen pohja lepää köyhyyden ja puutteen vuosisadoissa ja on johtanut nykyiseen kyseenalaistamattomaan tilanteeseen, jossa materiaa takova talous on noussut uskonnon asemaan. Synnymme sen keskelle ja se ottaa meidät käsiinsä. Olemme talouden sodassa kaikkia vastaan ja toimintamme ohjautuu tältä pohjalta.
Tämän seurauksena nuori polvi hakeutuu lukemaan mm. ”kauppatieteitä” ja jo koulun alemmilta asteilta tuntijako pyrkii tekemään lapsista toimivan ”individualistiskapitalistisen” yhteiskunnan kunnianhimoisia jäseniä. Maineesta ja rahavallasta unelmointi on yleistä, koska se vaikutuspohja jonka piiriin olemme ajautuneet on se mikä on: markkinatalous kasvattaa lapsemme.
Jos aikaisemmin vallinnut uskonnollinen valta olisi kyennyt kehittymään ja löytämään puhtaan totuuden ideoita - sen sijaan että muuttui dogmaattiseksi uskomuskokoelmaksi - jos se olisi onnistunut sisällyttämään itseensä ikuisen totuuden ja viisauden arvot tai peräti valaistumisen tien opetuksen, olisimme nyt aivan toisenlaisissa kulttuurinsisäisissä ”alkusuuntaus” lähtökohdissa. Kukaan ei osaisi kaivata ”kaupallista koulutusta”, tai vastakohtaansa sidottua ”itsensä viihdyttämiselämää”, johon olemme ajautuneet.
Sukupolvemme kasvettua keskellä kovan työn ja talouskasvun mahdollistamaa ”hyvinvointiyhteiskuntaa”- joka puolestaan kykenee tarjoamaan maksimaalisia tylsistyttäviä egonautintoja - meidän kykymme erottaa oleellinen on entisestään heikentynyt. Lisäksi tarjolla on edellisen sukupolven rappion rakenteita joita emme kykene kunnolla tiedostamaan, ja niin todennäköisenä kohtalonamme on entistä helpommin ohjautua egon ja omien etujen kehittämisen harhatielle. Näin globaali individualismi vahvistuu ja sitä seuraavan polven ”valintamahdollisuudet” kaventuvat entisestään. Vinoutunut kulttuuri kehittää lisävinoumaa jonka sanattoman ohjauksen keskellä tuleva polvi varttuu.
Valtiolliset asianhoitajat ja vaikutusvaltaa yhteiskunnassa käyttävät, ovat yhä enenevässä määrin ajautuneet huolehtimaan talouden kasvusta ja koneellisten rakenteiden luomisesta yhteiskuntaan. On syntynyt virallisten välittäjien ryhmä, jotka toimivat ilman sydäntä, pelkästään palkan, maineen ja ammatin ohjaamina. Vallitsevat arvomme ovat hengettömän sosiaalipolitiikan myötävaikutuksella työntäneet esimerkiksi vanhukset virallista välittämistä tarjoaviin ”keskitysleireihin” ja lapset suurryhmähoitoloihin joissa heitä mainitun materialismin monipäisen hirviön lisäksi kasvattaa viidakon laki.
Siksi yhä harvempi kykenee kyseenalaistamaan medioissa usein esiintyvien talouspappien puheita, joiden sanoma on kyseisen sukupolvisen rappiovaikutuksen saatossa vaivihkaa noussut ainoaksi varteenotettavaksi perustaksi ja jonka kautta kaikki kulkee. Viimeaikainen kehitys on kuitenkin osoittamassa yhä selkeämmin että olemme saavuttamassa inhimillisen jaksamisen rajan. Jatkuvan kasvun lakiin sidottu talous aiheuttaa ensin kiristyvää kilpailua, sitten tehostamistarvetta, joka puolestaan johtaa työntekijöiden työmäärän lisääntymiseen ja tilanteeseen, ”jossa yksi ihminen tekee kahden työt”.
Sukupolvirappion eräistä kakkosaallon vaikutuksista - joka on myös syntynyt vallitsevan asteittain vinoutuneen tilanteen edellytyksistä - on työntekijöiden pitkäaikaisesta ylikuormittumisesta ja kiireestä syntynyt väsyminen. Lääketeollisuus ottaa (myös kasvuinnossaan), pitkän ja tasapainottavan loman tarpeessa olevat väsyneet työntekijät ”siipiensä suojiin” ja tarjoaa moninaisia synteettisiä lääkevalmisteita, joita järjestelmää kyseenalaistamattomat lääkärit auliisti tarjoavat, koska se on heidän tehtäväkseen vaivihkaa muodostunut. Väsyneiden armeijaa ei voi taloustappiosyistä lomauttaa vuodeksi tai pariksi, mikä palauttaisi heidän työkuntonsa ja saisi pohtimaan pysähtyneen rauhan tilasta käsin työmäärän olennaisuutta ja epäolennaisuutta, vaan heille tarjotaan ”hermoja rauhoittavia” psyykenlääkkeitä, jotka sekoittavat kehon luonnollisen kemiallisen tasapainon. Lyhyesti: järjestelmän väsyttämä ihminen, joka on pitkän loman tarpeessa, saakin riippuvuutta aiheuttavia lääkkeitä. Ylikuormittuminen ja mainitun ”yhteiskuntaharhan” aikaansaama juurettomuus ja jonkin puuttuminen, ovat ydinsyinä masennuslääkkeiden huikeaan kulutukseen länsimaissa.
Eräs ”kulttuuriharhan” muodosteista on myös ”putkielämään” keskittymien ja pysähtymiskyvyttömyys. Koska järjestelmän intensiivisyys on aikaansaanut tilanteen, jossa ihminen on viettänyt joutilasta aikaa viimeksi lapsena (jos silloinkaan), hän on tottunut työssä käymiseen. Muutaman viikon kesäloma on ainoa pidempi jakso hänen koko elämässään, eikä se riitä pysähtymiseen. Kaiken tämän seurauksen ihminen on tullut riippuvaiseksi työstään. Hän ei osaa olla ilman sitä, eikä viihdyttämiseen tähtäävien runsaiden toimien ohella osaa tehdä oikein muutakaan. Se luo rytmiä hänen elämäänsä. Se antaa taloudellista yliturvaa, ja ylläpitää ”lohtuostelemisen” turvalliseksi koettua kierrettä. Kaikkeen tähän on opittu ja totuttu. Tämä kiire, ja tiedostamaton putkeen sitoutumien on eräs länsimaisen kulttuurin harhaperustan kulmakivistä.
Mitä voimme tehdä, jotta oravanpyörään ja kulutusvimmaan kadonnut elämämme palautuisi käsiimme ja uudelleenlöytäisimme kadonneen onnen? Liian nopeassa suoritusputkessa eläminen on katkaistava ja kärsittävä työstävieraantumisjakson erontuska. Tilapäistä tyhjyydentunnetta paikkaavien rappiotoimien, kuten esimerkiksi alkoholinkäyttötavan syntyä on varottava. Tie ei ole helppo mm. siitä syystä, että ihminen on oppinut elämään ja antamaan aikansa vain työlle, eikä ole tullut harjoittaneeksi muita kykyjään sitten nuoruuden, vaan ne ovat unohtuneet, eikä osa niistä ehtinyt koskaan syntyä… Jos hänellä on työssään vaivihkaa kehittynyt riippuvuussuhde valta ja kunnia-asemaan, siitä luopumisen tuska voi muodostua ylivoimaiseksi.
Aluksi tulee etsiä sielua lääkitsevää hiljaisuutta. Kaupungeista sitä on vaikea löytää, mutta erilaiset hiljaisuuden retriitin paikat voivat olla käänteentekeviä ratkaisuja. Monikaan ei uskalla kokea hiljaisuutta yksin, vaikkapa luonnon keskellä, joten yhteisvoimin tapahtuva ohjattu tapahtuma voi suuresti edesauttaa kadotetun itsen löytymisessä. Olisi hyvä jos retriitit olisivat ideologiavapaita, mutta esimerkiksi kirkollisten luostareiden vuosikymmeniä rauhaa nähneet paksut seinät voivat toimia aluksi - ennen kuin uusi toimintakulttuuri viriää. Uuden, pysähtymiseen ja materialismin purkamiseen tähtäävän retriittikulttuurin kaupallistamista on kuitenkin varottava.
Hiljaisuus voi virittää olennaisen elämänsuunnan löytämiselle ja johtaa myöhemmin henkisen kulttuuriin, jossa ihmiselle luontainen työnteon/toiminnan halu ja syvähenkinen elämä ovat tasapainossa. Aluksi hiljaisuus ja sitä seuraavat henkisyys ja elämänfilosofia voivat muodostaa katkeamispisteessä olevan vallitsevan kulttuurin sisään vaihtoehtoisen, löyhästi yhteisöllisen elämäntavan, joka pyrkii mahdollisimman suureen omavaraisuuteen ja riippumattomuuteen. (Kuten tunnettua, ideologiset yhteisökokeilut eivät ole yleensä onnistuneet kovinkaan hyvin, mutta on olemassa eräs keskeinen tekijä, joka voi säilyttää yhteisön harmonian. Palaamme siihen myöhemmin).
Kun voimakkaasta pysähtymisen tarpeesta syntynyt retriittikulttuuri leviää talouden saneleman elämäntavan sisään, monipuolistuu ja kehittyy, se muodostuu lopulta pysyvämmäksi vallitsevaksi tilaksi, koska sivuuntyönnetty olennainen uudelleenlöytyy hiljaisuudesta… Näin muodostuu uusi tosihenkisyyden perusta, joka ylittää uskonnolliset valehenkisyyskäsitykset. Samalla syntyy myös uusia haasteita, joista yksi on koululaitoksen uudistaminen.
