Koska koulu on tehnyt meistä irtotiedon varastoja, olemme huomaamattamme menettäneet jotakin arvokasta, joka vaikuttaa kokonaismaailmankuvaamme. ”Irtotiedon aikakaudella” olemme alkaneet pitää juuretonta informaatiota ja keksittyjä asioiden nimiä tietona, ja hukanneet päättelevän oivalluskyvyn (keskenään reagoivan) kokonaisvaltaisen tiedon, sillä ”pintaeksaktiuden” väärää ihannetta kunnioittava alkaa karttaa ”etukäteenpäättelevää” ymmärrystä, ja se jää näin kehittymättä.
Lisäksi liian selkeiksi ja liikkumattomiksi laaditut käsitteet pitävät käyttäjänsä pintatasolla ja hämärtävät viitteenomaista käsityskykyä ja ”hyppyä” vaativien syväasioiden ymmärtämistä, vaikka ennakkoluuloton logiikka ne helposti avaamaan kykenisikin. Meidän on nähtävä käsitteen takana oleva idea koko ulottuvuudessaan, siksi sitä on kyettävä kuvailemaan monipuolisin käsittein. Muutoin se kuolee, jähmettyy, virallistuu ja muuttuu ”materiaksi”.
Esimerkiksi viitteenomaisesta tiedosta kelpaa huumori. Se on yleensä tulkittava ennen sen avautumista. Kirjaviisauteen, ”auktoriteettisiirtotietoon” ja sanajäädytettyyn ”käsite-eksaktismiin” nojautuva teoreetikko on usein paitsi huumorintajuton, myös kyvytön ymmärtämään viitteenomaisia ilmaisuja, jotka tulee tulkita, koska hänen alkusuuntansa on ohjannut hänet yhä syvemmälle väärään toimintamalliin: teoreettisten muistitietovuorten muistelun suuntaan. Siksi suhteettomaksi kasvanut ”eksaktin käsitetarkkuuden vaatimus” on näivettänyt elämän ja hengen hänen ajattelustaan, ja saanut lopulta heittämään totuuden lapsen pois keinotekoisen todellisuusvaatimuksen pesuveden mukana.
Hieman runollisesti ilmaistuna: ”Huumorikyky” on huumorin suuntaan sublimoitunut ja ohjautunut filosofinen” talentti, joka on puhjennut kukkaan maailman vieteltyä syrjään filosofiselta tieltä.” Molempia ominaisuuksia yhdistää kyky tulkita sanojen väliin piilotettu/piiloutunut perimmäinen tarkoitus salamannopealla luonnollisella ”intuitiolla”, joka on jähmeän ”ajattelemalla ajattelemisen” tuolla puolen.
Korvamerkittyihin sanoihin ja ajattelun korvaavaan muisteluun tottunut ja sisäänkasvanut koulutiedon ”teorian kyllästämä hedelmä” on ymmällään, koska ei kykene, eikä halua kyetä kulkemaan helponkaan tulkinnan portista. Runoilijan kyky ymmärtää heti pienestäkin viitteestä mistä käsillä olevassa asiassa on kysymys, on hänelle vieras, ja koska kyseinen valta-ajattelusuunnan teorian näivettämä muistelija edustaa enemmistöä, hän halveksii ”haihattelijoita”, vaikka kyse on hänen omasta seuraamiskyvyttömyydestään. Virallisilla tiedoilla ”ajattelevan” ihmisen puheelle on usein tyypillistä, että se ei koskaan mene asiaan, vaan ikään kuin välttelee itse asiasta puhumista. Teoreettishengetön lähestymistapa tyytyy kiertelemään varsinaisen asiaytimen reunoja – ”kuin kissa kuumaa puroa” - ja olennaisesta keskuksesta keskustelu tuntuu mystisesti olevan sivuseikka. Asian ytimeen ei koskaan edetä, koska siitä ei voida puhua rikkomatta mainittua keinotekoista ja väärällä tavalla rajoitettua totuudenlähestymistapaa, eikä kukaan halua menettää kasvojaan rautaisella kädellä hallitsevan pintarationaalisuuden jumalan edessä.
Kuten aikaisemmin totesimme, eräs keskeisistä maailmansumentajista on vääränlaatuinen kouluopetus. Mielen täyttäminen pelkällä ilmoitustiedolla ja kylmällä numeraalisella logiikalla johtaa em. suuntautumislukkiumaan joka on kuuro ja sokea elämän syvyydelle. Tämä lisää itsekeskeisyyttä ja materialismia, mikä puolestaan lisävahvistaa yksisilmäisyyttä. Näin harhaanjohdettu ihminen saattaa kulkea koko elämänsä ajan olennaisten totuuksien ohi, koska ei erota epäolennaista ja merkityksetöntä ”nippelitietoa” olennaisista viisauksista ja ennen kaikkea, koska hänellä ei ole enää kykyä nähdä niiden oikeutusta.
Tämän sukupolvien muuntumisen saatossa syntynyt salakavala ”tiedon vuorten aivopesuvaikutus” on luonut pohjan sitä seuraavalle sekundaariaallolle...
