Kun omanedun-, kunnian-, omaisuuden- ja lyhytaikaisen tyydytyksen tarve on sielusta vaientumassa, aika alkaa olla kypsä. Se joka luulee kadottavansa elämänsä, löytää sen. Kauan väärästä paikasta etsitty onnellisuus piileekin siellä, mistä sitä ei koskaan ole ymmärretty etsiä. Kiertäjä lähestyy hetkeä, jolloin hän voittaa maailman.

 Sanotaan: Kun aika on kypsä, mestari saapuu. Valon mahdollisuuden kantaja kohtaa ihmisen joka kääntää hänen tiensä korkeimmalle uralle. Jos hän on sitkeä ja vaivalla hankitut ominaisuudet joita on tarkkaan varottu kieroutumasta (usein kovillakin hinnoilla) ovat vahvat, hän myös sillä pysyy; loppuun asti.

 Paul on etsijäluonne. Hän elää Britanniassa lehtimiehenä ennen toista maailmasotaa. Työ ei kuitenkaan tyydytä häntä. Jotakin puuttuu. Paul tuntee sisäistä tyhjyyttä. Hän tapaa Lontoolaisessa antikvariaatissa Intialaisen, joka tuntuu tietävän jotakin enemmän. Hän ei opeta, niin kuin kirjanoppineet tekevät, vaan tuon arvoituksellisen miehen sanoissa tuntuu olevan yhteys niin tositietoon, järkeen, kuin tunteisiinkin.

 Miehen innoittavan vaikutuksen siivittämänä Paul ottaa pitkän loman työstään ja matkustaa Intiaan - tuohon maailman sitkeään viisaudenvartijamaahan, joka lähes yksin on säilyttänyt vapautumisen tien filosofiaa, kaoottisen syklimme aikana. Hän etsii, löytää johtolankoja, ilahtuu, pettyy; mutta jatkaa. Paulin asenne on avoin. Hän ei ole muiden länsimaisten kävijöiden tapaan ylpeä ja yläpuolelle asettuva, vaan ystävällinen ja lempeä kansanmies, ja vaikka katsookin Intiaa oman kulttuurirajoitteensa näkökulmasta, kykenee lopulta ylittämään sen.

 Paul tapaa matkallaan ihmeisiin kykeneviä joogeja ja fakiireita, jotka antavat hänelle ”uskoa” jatkaa eteenpäin. Ennen kaikkea hänen järkensä tulee kuitenkin vakuuttuneeksi siitä, että on olemassa jotakin paljon ihmistä suurempaa. On olemassa alkulähde, josta kaikki on ulosvirrannut, ja että se on koettavissa tajunnantilana.

 Lopulta matkan uuvuttama ja hyvän karman sopivaan mielentilaan ajama Paul saapuu Pyhän punaisen vuoren, Arunachalan juurelle. Siellä asuu muutamien oppilaiden ympäröimänä valaistunut Mestari Ramana Maharishi. Paul aavistaa, että koko hänen elämiensä sarja on johtanut hänet tähän tilanteeseen. Mestari kehottaa häntä aluksi tutkimaan perusteellisesti kysymystä: Kuka minä olen?

Paul Bruntonin omin sanoin:

”Olen suunnannut tietoisuuteni huomion sen omaan keskukseen, pyrkien tulemaan tietoiseksi sen lähtökohdasta. Nyt tulee ylevin hetki. Tässä keskittyneessä hiljaisuudessa, kun sielu on vetäytynyt itseensä, tuttu maailma alkaa häipyä varjomaiseksi epämääräisyydeksi. Ihminen on silminnähden jonkin aikaa puhtaan olemattomuuden ympäröimä, kun hän on saapunut eräänlaisen mentaalisen tyhjän seinän kohdalle. Ja on oltava niin keskittynyt kuin mahdollista, jotta voisi säilyttää valppaan huomiokykynsä. Mutta kuinka vaikeaa onkaan luopua pinnallisen elämänsä laiskasta vetelehtimisestä ja kääntää mielensä sisäänpäin keskittymisen huippuun!

Tänä iltana syöksähdän nopeasti tähän asteeseen, tuskin lainkaan otellen sitä toisiaan seuraavien ajatusten jatkuvaa pyrkimystä vastaan, joka tavallisesti on tähän tilaan pääsemien alkusoittona. Jokin uusi ja väkevä voima ryhtyy dynaamiseen toimintaan sisimmässä maailmassani ja kantaa minua sisäänpäin vastustamattoman nopeasti.

 Seuraavassa vaiheessa olen erilläni älystäni, tietoisena siitä, että se ajattelee, mutta intuitiivisen äänen varoittaessa, että se on pelkästään väline, työkalu. Tarkkaan näitä ajatuksia oudon huolettomana. Ajattelukyvystä, joka on tähän saakka ollut pelkästään ylpeyteni aihe, tulee nyt asia, josta pitäisi vapautua, sillä ymmärrän hämmästyttävän kirkkaasti että olen tiedostamattani ollut sen vanki. Niin seuraa äkillinen halu olla tiedon ulkopuolella ja pelkästään olla. Haluan sukeltaa paikkaan, joka on ajatusta syvemmällä. Haluan tietää, miltä tuntuu vapauttaa itsensä aivojen pysyvästä orjuudesta, mutta haluan tehdä sen koko huomio valveilla ja valppaana.

On kyllin outoa, kun kykenee seisomaan itsensä vieressä ja tarkkailemaan aivojen toimintaa, kuin ne olisivat jonkun toisen, ja nähdä kuinka ajatukset nousevat ja sitten kuolevat, mutta on vielä oudompaa todeta intuitiivisesti olevansa tunkeutumassa salaisuuksiin, joihin kätkeytyvät ihmisen sielun kaikkein sisimmät sopukat. Tunnen olevani kuin jokin Kolumbus laskemassa maihin jollekin tuntemattomalle mantereelle. Täysin hillitty ja hallinnassa oleva odotus värisyttää minua hiljaa.

 Mutta kuinka vapautua ajatusten ikiaikaisesta tyranniudesta? Maharishi ei ole koskaan esittänyt, että minun pitäisi yrittää pysäyttää ajatukseni. ”Seuraa ajatusta sen alkupisteeseen”, on hänen alituiseen toistamansa neuvo, ”tarkkaa kuinka todellinen minä ilmaisee itsensä, ja ajatuksesi kuolevat pois sitten itsestään”. Niinpä, kun tunnen että olen löytänyt ajattelemisen syntymäpaikan, minä annan mennä menojaan sen väkevän myönteisen asenteen, joka on tuonut huomioni tähän kohtaan ja antaudun täydellisen passiivisuuden varaan, silti kuitenkin pysytellen yhtä keskittyneen valppaana, kuin käärme joka valvoo saalistaan.

Tämä tasapainoinen tila vallitsee, kunnes huomaan, miten oikea viisaan ennustus on. Ajatuksen aallot alkavat luonnollisesti heikentyä. Loogisen järkiperäisen tajun toiminnot heikkenevät nollapisteeseen saakka. Aika näyttää kiertyvän kelalle pyörryttävästi, kun minun nopeasti kasvavan intuitioni antennit alkavat saavuttaa tuntemattoman. Kehon aistimien antamia raportteja ei enää kuulla, tunneta, muisteta. Tiedän, että tulen hetkellä millä hyvänsä olemaan asioitten ulkopuolella, aivan maailmansalaisuuden partaalla…

 Lopulta se tapahtuu. Ajatus sammuu kuin niistetty kynttilä. Äly vetäytyy todelliselle alueelleen, tajuisuus siis työskentelee ajatusten estämättä. Käsitän sen mitä olen jonkin aikaa epäillytkin ja mitä Maharishi on luottavaisena vakuuttanut, että sielu nousee transsendenttisesta, ylimaallisesta juuresta. Aivot ovat siirtyneet tilaan, missä niiden toiminta on täydellisesti lakannut, niin kuin niille tapahtuu syvässä unessa, mutta silti ei ole jälkeäkään tietoisuuden menettämisestä. Pysyn täysin tyynenä ja täysin tietoisena siitä, kuka minä olen ja mitä tapahtuu. Mutta tietoisuuteni tunto on vedetty ulos yksityisen persoonallisuuden ahtaista rajoituksista; se on muuttunut joksikin, mikä on ylevällä tavalla kaikkea syleilevä. ”Minä” on yhä olemassa, mutta se on muuttunut, säteilevä minä. Sillä jokin, joka on paljon ylempänä kuin se mitätön persoonallisuus, joka oli minä, jokin syvempi jumalallisempi olento nousee tietoisuuteen ja tulee minuksi. Sen mukana tulee hämmästyttävä uusi tunto absoluuttisesta vapaudesta, sillä ajatus on kuin kangaspuitten sukkula, joka aina kulkee edestakaisin, ja se että tulee vapautetuksi sen tyrannimaisesta liikkeestä, on samaa kuin astua vankilasta vapaaseen ilmaan.

 Huomaan olevani maailman tietoisuuden reunan ulkopuolella. Tähän mennessä satamanani ollut planeetta katoaa. Minä olen loimuavan valon valtameren sydämessä. Paremmin tunnen kuin tiedän, että tuo valo on alkuaine, josta maailmat on luotu, materian alkutila. Se ulottuu lausumattomaan äärettömään avaruuteen uskomattoman elävänä.

Minä käsitän, kun salaman välähdyksenä, tämän avaruudessa esitettävän salaperäisen universaalisen draaman tarkoituksen ja palaan sitten olemukseni lähtökohtaan. Minä, uusi minä, lepää pyhän autuuden helmassa. Minä ole juonut Platonisesta Lethen – unohduksen – maljasta, niin että eilispäivän katkerat muistot ja huomisen ahdistavat huolet ovat täydellisesti hävinneet. Olen saavuttanut jumalallisen vapauden ja melkein kuvaamattoman autuuden. Käsivarteni syleilevät koko luomakuntaa syvällisen sympaattisesti, sillä minä ymmärrän syvimmällä mahdollisella tavalla, että kaiken tietäminen ei ole vain kaiken anteeksi antamista, vaan myös kaiken rakastamista. Sydämeni on haltioituneena uudelleen luotu. Kuinka kykenisin kuvaamaan näitä kokemuksia, joiden kautta tämän jälkeen käyn, kun ne ovat liian hienoja kynäni kosketukselle?

 ---

Palaan tähän maalliseen piiriin voiman pakottaman, jota en voi vastustaa. Hitaasti, kiireettömin vaihein, tulen tietoiseksi ympäristöstäni. Huomaan yhä istuvani Maharishin salissa ja se on ilmeisesti tyhjä. Silmäni kohdistuvat erakkolan kelloon ja ymmärrän, että asukkaiden täytyy olla ruokasalissa ilta-ateriallaan. Ja sitten tulen tietoiseksi siitä, että joku on vasemmalla puolellani. Hän on seitsemänkymmentäviisi-vuotias entinen asemapäällikkö, joka istuu aivan lähelläni lattialla, katse käännettynä ystävällisesti minuun.

”Te olette olleet hengellisessä transsissa lähimain kaksi tuntia”, hän ilmoittaa. Hänen vuosien uurtamat ja vanhojen huolten juomuja täynnä olevat kasvonsa puhkeavat hymyyn, kuin iloiten minun onnestani. Yritän sanoa jotakin vastaukseksi, mutta hämmästyksekseni huomaan, että puhekykyni on mennyt. En saa sitä takaisin noin viiteentoista minuuttiin.” (Paul Brunton – Salaista Intiaa etsimässä. s.388-396)