Aikaisemmin mainitun lempeän asenteen synnyttämät luonnollinen nöyryys ja pyhyys ovat myös tarinan päähenkilön Ofelian ominaisuuksia, Guillermo Del Toron käsikirjoittamassa ja ohjaamassa elokuvassa: Panin Labyrintti. Tämä ihmisen vihkimys ja vapautumistietä symboleillaan sivuava elokuva kuvaa hienolla tavalla, kuinka elämäntielle asetetut kokeet ja niiden läpäiseminen johtavat vapautumiseen ja sen sielunaseman uudelleensaavuttamiseen, joka meillä on joskus ollut. Vaikka tarina on nykykerrontatyylin mukaisesti valitettavan raaka, se onnistuu välittämään jotakin suurta elämän kulissien takaisen merkityksen olemuksesta. Elokuvan alun pienostarina kuvaa hienosti sielun laskeutumisen tarvetta, unohdusta, fyysisen tason haasteita, tietämättömyyttä ja paluuta…
”Kauan, kauan sitten, maanalaisessa valtakunnassa, missä ei ole valheita eikä tuskaa, eli prinsessa joka haaveili ihmisten maailmasta. Hän uneksui sinitaivaasta, tuulenhenkäyksistä ja auringonpaisteesta. Eräänä päivänä prinsessa hämäsi vartioitaan ja pakeni. Kirkas auringonpaiste sokaisi hänet ja pyyhki hänen muistonsa olemattomiin. Hän ei enää muistanut kuka oli ja mistä oli tullut. Hän kärsi vilua ja nälkää ja häneen koski. Sitten aikojen päästä hän kuoli. Mutta hänen isänsä kuningas tiesi että prinsessan sielu palaisi vielä, ehkä toisessa ruumiissa, toiseen paikkaa, toisena aikana…”
Elokuvassa on nidottu yhteen kaksi tarinaa, joista maallisempi koskettelee Espanjan sodanaikaisen fasistihallinnon julmuuksia ja sitä mielivaltaa jota narsistiset henkilöt pääsivät sen suojissa vapaasti käyttämään. Elokuvan toinen päähenkilö Kapteeni Vidal kuvaa Ofelian isäpuolena Demonisen nerokkaasti tunteettoman narsistin hahmoa ja tämän ihmistyypin taipumus painostaa ja syyllistää muita - esiintyen itse virheettömänä - nousee selvästi esiin. Hänen jyrkät arvonsa: täsmällisyys ja ehdoton kuri synnyttävät vinoutuneen luonteen, joka on harhautunut kauas sivuun alkuperäisen tarkoituksen tieltä.
Panin labyrintin varsinainen anti on kuitenkin nuoren ja hyväsydämisen Ofelian vihkimys- ja vapautumistarina. Ofelia ei ole käytännöllinen maailmassa selviytyjä ja sen valtapelistä kunniaa egolleen janoava maailmallinen ihminen, vaan haaveilija ja velvollisuudet unohtava hetkessä eläjä. Hänen uusi isäpuolensa inhoaa häntä ja hänen äitinsä on vakavasti sairas. Tämä ulkoinen paine herättää Ofelian salatut aistit ja hän kohtaa valmistavien vaiheiden jälkeen lopulta Faunin, joka antaa hänelle kolme tehtävää. Hänen on voitettava kolme koetusta: Ensimmäinen koskettaa pelon voittamista. Toisessa on voitettava ahneus ja aistien houkutukset ja vaikka Ofelia epäonnistuu tehtävässä hivenen, hän saa uuden mahdollisuuden, ennen kuin kuu on täysi. Tuonpuoleisen salaisuuksiin vihkivän jumaluuden - joka elokuvassa esiintyy oikean alkuperäisen isän hahmossa – mukaan kolmas koe on tärkein: ”hänen on mieluummin vuodatettava omaa, kuin viattoman verta.” Ofelia onnistuu myös tässä viimeisessä kokeessa ja vaikka tarina näyttää päättyvän onnettomasti käy juuri niin kuin oli tarkoituskin: Ofelia pääsee pois ihmisten julmasta maailmasta, eli vapautuu kokeissa onnistumisen myötä jälleensyntymien kiertokulusta. Aikaisemmin vapautuneiden katsomo aplodeeraa hänelle ja välittäjän roolissa ollut petollinen Faunikin osoittautuu hyväksi.
Tämä tarina, kuten niin monet muut vastaavat viisauden inspiraatiovuodattumat, kuvaa sitä ikiaikaista ihmisen tietä, joka hänen on kuljettava vapautuakseen nautinnon ja kärsimyksen, eli hyvän ja pahantiedon puun vuorottelun maailmasta. Ihmisen on vähitellen voitettava maailma, hänestä on ensin pudottava pois pelko, jotta hän uskaltaa katsoa itseään sellaisena kuin on. Tästä hän saa palkinnoksi avaimen, eli tulee kykeneväksi suorittamaan seuraavan tehtävän: on voitettava ahneus ja himo. Mutta mikäli hän niitä tietoisessa mielessään ruokkii, on tarjolla tuhoutumisen vaara: kun tietoisuus on noussut kyllin korkealle, on tarjolla vaara vastakohtaansa sidotun nautinnon tietoisesta käytöstä. Silloin paikalle astuu viattomuuden tuhoaja, joka piilee latenttina vaarattomana voimana materian syvyydessä, mutta aktivoituu kiusaukseen langettua. Moni on langennut. Siitä todistaa pölyttynyt kenkäkasa…
Tehtävä on vaikea. Tätä kuvaa elokuvan toinen, visuaalisesti hienosti toteutettu pienoistarina:
Monen monta vuotta sitten, kaukaisessa synkeässä massa, oli valtava vuori, jonka kyljet olivat mustaa rosoista kiveä. Joka ilta auringon laskiessa sen huipulle ilmestyi ruusu, joka tekisi poimijastaan kuolemattoman. Mutta kukaan ei uskaltanut mennä sen lähelle, koska sen piikeissä oli myrkkyä. Ihmiset puhuivat vain kuoleman ja tuskan pelostaan, mutta eivät koskaan ikuisen elämän mahdollisuudesta. Ja joka päivä ruusu kuihtui, voimatta suoda lahjaansa kenellekään; yksin ja unohdettuna, synkän vuoren kylmyydessä, ikuisesti, aina maailman loppuun asti.
Kolmas koetus, jota pidetään tärkeimpänä, kuvaa ongelmaa, jota olemme käsitelleet aikaisemmin: ”täytyy mieluummin vuodattaa omaansa, kuin viattoman verta.” Kuten tämän kirjoitussarjan alkupuolella totesimme, maailmassa on tietty määrä peruspahaa, jota siirrellään paikasta toiseen; eri keinoin. Tämä Pandoran lippaan vuodatus, tai raamatun neljän ratsastajan vitsaus välittyy eräänlaisen siirtopahan lain myötä, elää ja voi hyvin koston asenneilmapiirissä. Siksi ihmisessä täytyy syntyä vankkumaton ja koettelua kestävä asenne, jossa hän ei siirrä omaa pahaa oloaan muille, suoranaisin keinoin, eli kostamalla ja haastamalla riitaa, tai piilotetummin, alitajuisin toisten hyödyntämismekanismien avulla. Hänen on tultava sydämeltään puhtaaksi.
Äärimmilleen vietynä tämä koston- ja pahan siirtämisen lain koetukseen lankeaminen näkyy erilaisissa paholaisen palvontamenoissa. Niiden perimmäinen tarkoitus on pahojen menojen avulla saavuttaa itselleen helpotusta, tietoisuutta, ”hyvää oloa” ja pyrkiä vapautumaan kertyneestä painolastista (pitkällä tähtäimellä ne vain paisuttavat sitä). Ihmisen on kuitenkin kannettava oma taakkansa itse ja kestettävä maailman synnyttämien paineiden, ristiriitojen ja epäoikeudenmukaisen kohtelun sisäinen tuska, siirtämättä sitä harkittujen äärimmäisten pahojen tekojen (kuten uhrauksen ja kidutuksen) kautta pois itsestään: ”hänen on mieluummin vuodatettava omaansa, kuin viattoman verta.” Mikäli sielun senkertainen nousukehitys on edennyt ns. äly edellä, tähän paulaan lankeamisen vaara on suuri silloin, kun sielun keskipäivä on ovella. Mitä voidaan tehdä, jos näin on käymässä?
