Timon auto oli rikki kolme vuotta sitten. Hän etsi vikaa sitkeästi useita kertoja, ruuvaten moottorin irti ja nostaen sen ylös taljan varaan, jotta pääsi käsiksi ahtaaseen tilaan. Korjaus onnistui vasta neljännellä kerralla ja vaati paljon aikaa ja vaivaa.

 Kolme vuotta sitten tapahtuneet hankaluudet, puurtaminen ja hankalissa olosuhteissa tapahtunut askeettinen työskentely eivät vaivaa Timoa enää. Ne ovat (ensi näkemältä) nyt samantekeviä, sillä autokin on vaihtunut uuteen. Entä jos hän olisi tuolloin vienyt autonsa korjaamolle ja juonut itse viikon ryyppyputken? Mitkä olisivat näiden kahden menneisyyden ajankäyttötavan - joista toinen oli sillä hetkellä epämiellyttävä ja toinen miellyttävä - vaikutukset nykyhetkeen?

 Korjaamissessioista Timolle jäi taitoa, kykyä, sitkeyttä, tahtoa ja kärsimyksen laskemaa vakiintumistasoa. Mikäli hän olisi sen ajan sekoillut juomaputkessa, näitä ominaisuuksia ei olisi, vaan niiden tilalla luonteessa rehottaisi mm. hieman tahdottomuutta, levottomuutta, kärsimättömyyttä ja korkeampi vakiintumistaso. Myös alkoholipeikon puristusvoima olisi kasvanut hänen elämässään. Lisänä olisivat juopuneena syntyneet lisäongelmat, joita alkoholistin toilailu yleensä tuottaa.

 Jos keräämme jokapäiväisen elämämme tapahtumista katoavia ja orjuuttavia hedelmiä, tulemme onnettomammiksi. Jos puolestaan keräämme pysyvää, olkoonkin että se sillä hetkellä on joskus hankalaakin, kasvamme onnessa, taidossa, ilossa ja viisauden erotuskyvyssä. Myös vakiintumistasomme pysyy luontaisella keinolla matalana.

Kovien huumeiden käyttäjän äärimmäinen elämäntilanne kuvaa selkeästi myös kaikkien muiden halujen perusluonnetta: Alex on narkomaani. Hän tarvitsee heroiinipiikin päästäkseen aamulla normaalitilaan. Aluksi tuo piikki aikaansai hänessä tyydytyksen tunteen, mutta nyt hän tarvitsee sen saavuttamiseksi suuremman annoksen. Hän hankkii sen iltapäivällä. Toleranssin vuoksi Alex tarvitsee jatkuvasti suurempia annoksia saman olotilan tuottamiseen ja vaikutus on entistä hieman samantekevämpi, kunhan vain pääsee hetkeksi irti todellisuudesta, jota ei huumekoukun vuoksi kestä: määrää on lisättävä ja arki alkaa vaivihkaa muodostua huomattavan tuskalliseksi. Jotta pääsisi normaalitilaan, siihen, joka syntyi ennen ilma aineita, tarvitaan nyt alati kasva annos. Ainoa poispääsy syntyneestä tilanteesta on kulkea kasaantuneen vastavaikutuksen läpi, aiheuttamatta uutta. Siihen ei kuitenkaan ole todellista halua ja sen aloittamista siirretään jatkuvasti, milloin milläkin verukkeella.

 Minkä tahansa riippuvuuden pauloissa ihminen kamppaileekin, edellisessä luvussa esitetyn vakiintumistasolain perusteellinen ymmärtäminen ja sen ”pitäminen mielessä” - vaikka lukemalla sen sanallisen muoto päivittäin – voi vapauttaa hänet siitä. Riippuvuus putoaa vähitellen pois, kun sen pohja vedetään alta (tosin kova huumeriippuvuus vaatii erittäin perusteellista tiedostamista, koska fyysinen addiktio on niin vahva, mutta se ohjaa kohti halua lopettaa kärsimys…), tiedostamalla sen vastakohtaansa sidottu luonne, sillä maailman lainalaisuuksien mukaan ympyrän kehän tulee täydentyä. Mikään ei jatku loputtomiin vaan lasku seuraa vääjäämättä ennemmin tai myöhemmin nousua. Aina lasku ei seuraa heti, tai sitä on vaikea havaita, sillä maailman monet vaikutussuunnat ovat liikkeellä yhtä aikaa ja muodostuu syklejä. Lisäksi inhimillinen taipumus etsiä uutta, lisää, enemmän ja tehokkaampaa, jottei laskun tyhjyys kohtaisi, on hallitseva.

Kuten sanottua tämä hetkellisen nautinnon tyhjyyden laki näkyy erityisen selvästi huumeiden käytön ääritapauksessa, mutta se pätee kaikkeen henkilökohtaiseen nautinnontavoitteluun, sillä ihmisen onni ei ole vastakohtaansa vaativien egonautintojen loputtomalla harhapolulla, vaan paradoksaalisesti siellä, minkä hän on onnensa esteenä hylännyt: epäitsekkyydessä, pyyteettömässä auttamisessa, terveessä askeesissa, rakkaudessa ja pysyvässä. Niiden tuottama ilo ei ole vastakohtaansa sidottu. Tosin riippuvuuden puussa korkealla oleileva ei niiden iloa tunnista.