Evoluution kehityskentillä pyrkii esiin kärkilaji. Sen esiinnousulle on olennaista eriytyminen. Ihmisen kehitys ei suinkaan ole ollut suoraviivaista etenemistä puoliapinasta puoli-ihmiseksi ja erilaisten primitiivisten välivaiheiden kautta neanderthalilaiseksi ja lopulta ”sivistyneeksi” nykyihmiseksi.
Muinoin eli useita lajeja, joilla kaikilla oli mahdollisuus kehittyä muut ”syrjäyttäväksi” kärkilajiksi. Serkkumme neandertahl kuului muinaisina aikoina samaan rotuun kanssamme, mutta lajien myöhemmin uudelleenkohdatessa (aikaisemmin mainittuna ajankohtana) kuuluimme jo eri kehityslinjaan: Olipa kyse sitten apinasta, sitä edeltävästä nisäkkäästä, tai myöhemmin kehittyneestä puoliapinasta, lajia muutti aina eriytyminen. Hieman yksinkertaistaen voimme ajatella, että aluksi oli vain yksi elämänmuoto. Kun osa sen jäsenistä ajautui sivuun pääjoukosta ja sopeutui uusiin olosuhteisiin, se muuttui. Näin jatkui miljoonia vuosia (Emme tässä vaiheessa ota kantaa ”ulkoa ohjautuvaan ihmeeseen”. Sitä on aikaisemmin selostettu riittävästi), kunnes tuloksena oli lajeja, jotka poikkeavat ulkonäöllisesti ja lajillisesti toisistaan huomattavasti.
Ennen kärkilajin kaikkialle levittäytymistä, vallitsee lajien ”kilpailun” tila, jolloin kaikilla samankaltaisilla lajeilla on mahdollisuus muuntua kärkilajiksi. Muutamia kymmeniä tuhansia vuosia sitten vallitsi tämänkaltainen kilpailutilanteen huipentuma. Nykyihminen, denisovalainen neandertahl ja muutama muu laji taistelivat; eivät olemassaolostaan, vaan kärkilajin paikasta. Mikäli nykyihminen ei vahvempana ja älykkäämpänä olisi ”ottanut ihmisen tyttäriä vaimoikseen” meillä voisi olla vieläkin olemassa neandertahlilaisia ja densiovalaisia, puhtaassa muodossaan: Ilman kuuman ja kylmän kohtaamista, kuuma olisi pysynyt kuumana ja kylmä kylmänä: haaleaa ei olisi syntynyt. Kärkilajin syntyminen ei välttämättä tarkoita sitä, että muut rodut häviävät, yhtä vähän kuin simpanssit ja orangit ovat hävinneet. Ne ovat vain jääneet kauas taaksemme kehityksessä, niiden kehitys on viivästynyt ja pysähtynyt kun sielujen ruumistumissuunta kohdistuu kärkilajiin. Niiden portit ovat kiinni ja ne ikään kuin uinuvat ja odottavat vuoroaan, kunnes sisäinen stimulanssi saapuu niihin, kärkilajin kenties tuhouduttua. Tällöin uusia ruumiita etsivät sielut toteavat nuristen, kuten raamatussa sanotaan: ”noihin emme synny.”
Eräs seikka, joka myös vahvistaa sen olennaisen totuuden että lajien kehitys tapahtuu pääjoukosta eriytymisen avulla on, että nykyihmisen oletetaan kehittyneen heidelbergin ihmisestä. Kuitenkin vielä muutamia kymmeniä tuhansia vuosia sitten eli kyseisiä heidelbergin ihmisiä. Samaan aikaan nykyihminen oli elänyt sen rinnalla jo satoja tuhansia vuosia. Jokin populaatio oli eriytynyt kantaväestöstä ja erikoisen otollisissa olosuhteissa kehittynyt kauas sen ohi, niin että lopulta oli syntynyt kaksi eri lajia. Olennaiset tekijät tässä ovat: eristäytyminen ja otolliset olosuhteet. Geenivaihdon tulee pysähtyä.
Voimme olettaa, että kaikkein eristäytyneimmillä alueilla, jonne muut lajit eivät päässeet, tapahtui suurinta kehitystä. Alue, jossa: ei ollut liian kuuma tai kylmä, joka tarjosi runsaasti virikkeitä, jossa oli erilaista maastoa: vuoristoa, merta, tasankoa, metsää, runsaasti erilaisia kivilajeja, puita ja terveellistä syötävää joka oli helposti saatavilla. Maailman luoksepääsemättömimmät alueet, jotka täyttävät mainitut ehdot sijaitsevat aika ajoin merestä enemmän tai vähemmän pilkistävillä valtamerten keskiselänteillä, erillään mantereen vaelluksista ja ainaisesta varuillaanolosta.
Mikäli joissakin lajeissa vallitsee pitkän aikaa pysähtyneisyyden tila, se on merkki siitä, että sielujen ruumistumissuunta on jossakin muualla, päälajiin kohdistuneena. Näin oli laita monien ihmislajien kohdalla: ne saattoivat pysyä kehityksessään lähes samalla tasolla kymmeniä-, jopa satoja tuhansia vuosia: kiviset terät tehtiin aina samalla tavalla, taide ja koristelukulttuuri eivät heränneet.
Kehitys siis ei ole lineaarista siten, että vasta lopuksi syntyy paras ja kehittynein ihmislaji. Kärkilajille on olemassa eräs tekijä, joka rajoittaa sen mahdollisuuksia. Tämä rajoite on tuho, tai sukupuutto: Epäluonnollisuuden suunta herättää ohjaavat voimat ja mikäli vinokehitystä ei saada käännettyä, kulttuuri häviää, joskus jälkiä jättämättä, mikäli kyseessä on kyllin vanha, tai luoksepääsemättömillä alueilla sijaitseva sivistys. Mikäli kärkilaji ei ole väkivaltainen, eikä liiallisesti seksuaalisuuteen suuntautunut. Jos se on kokonaisuutena edistynyt henkisellä tiellä pitkälle, se saa lainmukaisesti kukoistaa. Tämä kukoistaminen voi olla meidän lyhyen perspektiivimme näkökulmasta jopa suunnattoman pitkäaikaista.
Länsimainen materiaaliskäytännöllinen rotu, jossa energia ei ole virrannut luonnollisen henkisen kulttuurin suuntaan, vaan (mm.) seksuaalisuuden ylikorostamiseen, on paisunut väestöltään suureksi, aivan liian suureksi. Henkiseen suuntautunut kulttuuri ei puolestaan tarvitse niin suuria maa-alueita, eikä se tunne laajentumispaineita - jotka ovat sotien yksi perussyy – vaan se viihtyy alueellaan pitkään, jopa kymmeniä tuhansia vuosia. Se ei tunne halua tehdä aggressiivista käännytystyötä, saatikka sotia. Se ei enää halua yhtyä maan tyttäriin samasta syystä, kuin pääosa ihmiskunnasta ei tunne vetoa simpansseihin. Näin aikaisemmin mainitut kiusaukset ovat tulleet voitetuiksi ja luonnon suuressa paratiisissa eläminen nähdään olennaisena nykyhetken onnellistuttajana. Eristyneessä keskiselänteen Eedenin puutarhassa eläjien elämään saattaa luontoa riistämättä ja sen tasapainoa rikkomatta kuulua kuitenkin olennainen tekninen kehitys. Nykyinen talouden kasvuun perustuva tekninen kehityksemme on takonut suunnattomasti turhia sivuteitä ja tavaroita jota ei tarvita, tavaroita, jotka aiheuttavat tylsistymistä, riippuvuutta ja sitä kautta henkistä sokeutta. Näin ei kuitenkaan tarvitse olla: mikäli harmoniseen yhteistoimintaan perustuva henkinen kulttuuri edistyy riittävästi ja tuntee olennaisen suunnan, se voi olla myös teknisesti hyvin korkeatasoinen, vieläpä tietyillä olennaisilla aloilla meitä huomattavasti korkeammalla.
Koska kehitys siis ei ole lineaarista, vaan hyppäyksen omaista ja koska tuho vaanii kärkilajia, voimme olettaa, että on ehkä ollut olemassa todella vanhoja - kykeneviä ihmisrotuja, jotka ovat kukoistaneet nykyisin luoksepääsemättömillä alueilla: satojatuhansia, jopa miljoonia vuosia sitten (Tulee edelleen painottaa sitä tärkeää seikkaa, että suoraviivainen kehitys alemmasta korkeampaan on harhakuva. Ihmisrodun kukat puhkeavat suoraan rungosta, kuten kaakaon hedelmä, eivät vasta latvasta). Jos ajattelemme vanhaa ja usein käytettyä kalenterivertausta, jossa ihmislaji ilmaantuu näyttämölle vuoden viimeisen päivän viimeisillä minuuteilla, mikä merkitys olisi sillä että vääntäisimme aikaa joitakin sekunteja, tai jopa minuutteja taaksepäin? Miksei jopa jokaisella aikakaudella voinut olla enemmän tai vähemmän kehittynyt kärkilaji (eikä sen välttämättä tarvinnut olla nisäkäs). Tällaisen muinaisen edistyneisyyden johtolangat ovat pääasiassa hataria, mutta niitä kuitenkin on:
