Kun nöyryys hiipuu, ihminen joutuu vaaralliselle maaperälle: Kun yhä kasvussa oleva hyvä karma kerää kykyjä ja ominaisuuksia, syntyy vähitellen vaa’ankieliaseman tilanne, jolloin syvyyden erehdyksistä nouseva, nöyryyden kyllästämä sielu kerää vahvuutta ja varmuutta, joka elämän tuoksinassa syrjäyttää vähitellen ja huomaamatta nöyryyden perusominaisuuden. Tämän aikaisemmin oikeutetun, egottomasta nöyryydestä kummunneen varmuuden jäänteen vuoksi, ihminen kuvittelee olevansa oikeassa silloinkin kun on väärässä, koska on tottunut luotettavaan, nöyrään ja ”egonläpitulkinnattomaan” oikeamielisyysasemaansa. Vaivihkainen muutos on harhauttanut ihmisen. 1) Mitä voimme tehdä että olennainen sielun kehityksen takaaja: nöyryys, ei katoa ajankulun muutoksessa?

 Edes henkisen tien kulkeminen ei takaa suojaisaa reittiä valaistumiseen. Ihmisen purjehdusta elämän merellä uhkaavat jatkuvasti karikot, jotka toisaalta tekevät elämänkehän rikkaaksi, mielenkiintoiseksi ja haastavaksi, mutta myös aikaansaavat erilaisten vaikutusten kautta pitkällä aikavälillä (suhteellisesti) turhaa kärsimystä. Löydetty oljenkorsi pyrkii usein vähitellen muuttumaan ”viholliseksi”. Paremman tiedon puutteessa pelkästään ilmoituksenomainen teoreettinen tieto on suorastaan lainomaisesti taipuvainen kääntymään päälaelleen.

 Jos nöyrä ihminen löytää lohtua itselleen juurettoman uskonnollisti ilmoitetusta jumalasta, nöyryys vaihtuu yleensä vähitellen ylpeydeksi kyseisen jumalankuvan ryhmäsisäpiirihengestä: Seurakuntien joukkoonkuulumisenhalun ja sisäpiirimehengen saastuttama jumalakäsite muuntuu irvikuvakseen, kun se muutetaan kunnian välineeksi, kehumalla ja vahvistamalla sen itsetuntoa kasvattavaa vaikutusta: ”Vain me olemme oikeassa”. Kristinuskon, Islamin ja Juutalaisten pöyhkeys omasta ”ainoasta jumalastaan” on käynnistänyt ja tulee käynnistämään monia päälaelleen kääntymisen laista johtuvia sielun harharetkiä.

 Myös, mikäli ihminen kulkee valistuneempaa henkistä tietä ja omaksuu käsitteen ”Itse” väärällä tavalla, nöyryys vaihtuu vähitellen ylpeydeksi ja egon kehitystä seuraava uusi kierron saa alkusysäyksensä: Itse ja ego sekoittuvat huomaamatta, ja tietämättään pyrkijä katoaa luoksepääsemättömään norsunluutorniin, haluten olla jotakin selvästi muista erottuvaa ja erikoista. 2) Kuinka saastumisen ja päälaelleenkääntymisen lain vaikutus voidaan estää?

 Ihmisen on turvattava ”paremmin tietävän täydellisyyden” apuun ja toisaalta tehtävä itse vilpittömästi parhaansa. Sydämessä asuvan ulkopuolisen, täydellisyyden tiedon haltian vaikutuksia elämänsuuntaan kuvattiin edellisessä kirjassa kattavasti, mutta kertaamme kuitenkin pääkohdat:

 Koska ihmisen tajunnan painopiste on vielä egossa, ”hän ei ole vielä se”. Hän tulee omaksi itsekseen vasta valaistumiskokemuksessa ja vasta silloin voi todeta: isä ja minä olemme yhtä, tai ”tat tvam asi”. Eläytyminen ”minä olen Jumala ajatukseen” liian aikaisin ei avaa tiettyjä olennaisia portteja, koska sisäisen, mutta erillisen täydellisyyden jumalan löytämisessä on olennaisia vaikutuksia, joiden saavuttaminen millään muulla tavalla on mahdotonta: (mm.) Aitouden säilyttäminen ja mitään ulkopuolista tunnustusta haluamattomuus mahdollistuvat. Koska tunnustusta ja kunniaa ei mielen ulkopuolelta haluta, on harhauttavan tulevan kunnianhimon (kärsimystä takovan) toimintakentän pääjuuri katkaistu…

 Keskeistä on kuitenkin, että Luoja kykenee täydellisen tiedon avulla luotaamaan ihmisen karikkojen ohi. Egyptiläisen mysteeriotekstin Crata Repoan sanoin: ”Hän on ainoa olento, joka on luonut kaikki kappaleet ja ylläpitää niitä. Hän näkee kaiken.” Se missä ihmisen oma egotoiminta on päälaelleenkäntymisen lain ja erehdyksen alaista, kaikennäkevä Kaikkivaltias kykenee ohittamaan jo ennen kuin ihminen tietää hankaluuksissa olevansa.

 Kun yhteys ”täydelliseen kaitsijaan” on luotu ja prosessi etenee, ihmisessä vahvistuu tunto: ”kaikki mitä tapahtuu, on parhaakseni”. Tämä puolestaan tekee ihmisen yhä enemmän tyytyväiseksi, mistä taas syntyy mielenraha, joka ei järky missään olosuhteissa, tai paradoksaalista kyllä, mitä tahansa tunteita mielessä liikkuukin. Perimmiltään ihminen pelkää ja torjuu omia eitoivottuja tuntojaan, jotka ovat massojen globaalitasolla voimakkaasti sidoksissa maailman perusvalheeseen ja juuriongelmaan. Niitä opitaan nyt katsomaan sellaisina kuin ne ovat. Tämän seurauksena ihminen samaistuu vähitellen mielen takana olevaan minään ja muodostuu luonnollisesti tarkkaileva itse, joka näkee kaiken torjumatta mitään. Sisäinen mielenrauha säilyy dualismin ansiosta jopa silloin, kun jokin sen rekisterin äärilaidassa esiintyvä, ja normaalisti torjuntaa aikaansaava tunne mielessä ja toiminnassa esiintyisikin.

 Se mitä kuitenkin juuri nyt etsimme on: Kun kyvyt ja edistys eivät ole omia, vaan ovat tavallaan Jumalassa, tai lahja korkeammilta voimilta, ylpeys ei vähitellen syö aitoa vaatimattomuutta ja nöyryyttä, vaan päinvastoin: ne lisääntyvät, ja positiivinen ylöspäin etenevä kehitys voi jatkua, ilman että sen voima hiipuu ja kaari laskee kohti uutta kierrosta, sillä aito nöyryys (ei surumielinen ja alistunut) on tasapainoisesti etenevän ihmisen kivijalka.