Agronomi Pentti Kossila on tuonut väkevästi esiin sitä keskeistä tosiasiaa, että tehoviljely köyhdyttää maaperää. Yksipuolinen ja ”keinotekoissynteettinen” lannoitus ei riitä korjaamaan syntynyttä vajetta, vaan kasvien hivenainekoostumus jää puutteelliseksi tai vinoutuu:

 ”Usean kilometrin paksuinen mannerjää, joka kymmenentuhatta vuotta sitten peitti maatamme, alkoi sulaa ilmaston lämpenemisen myötä. Vetäytyessään maa jätti jälkeensä uurteisiksi kuluneita kallioita. Maanpintaan kasaantui moreenikerroksia, ja pitkäksi aikaa samaan paikkaan pysähtynyt jäänreuna jätti jälkeensä soraharjuja. Veteen kulkeutuneen lietteen laskeutuessa muodostui savikoita.
 Nämä tapahtumat tekivät maaperästämme Etelä- ja Keski-Euroopan maaperään verrattuna köyhän viljelyalustan.
 Kun Venäjällä kartoitettiin luonnonvaraisten maa-alueiden kivennäis- ja hivenainepitoisuutta, todettiin että itärajan takana olevan Karjalan maaperä sisältää Venäjän kaikista alueista vähiten hivenaineita. Maaperässä esiintyi vain sinkkiä, molybdeeniä, kuparia, bromia ja kobolttia ja niitäkin niukasti.
 Koko Suomi kuuluu tähän hivenaineiltaan köyhään alueeseen. Lounais-Suomen rannikkoseutu tosin on rikkaampaa savikkoa, mutta vuosikymmeniä jatkunut karjattomuus on köyhdyttänyt senkin. Elämälle tyypillinen kiertokulku on katkennut, kun peltoa on vain riistetty.”
 ”Vuosisadan alkupuolella hyöri isossa talossa kymmeniä ahkeria ihmisiä. Talo muodosti oikeastaan oman kulutus ja tuotantoyksikkönsä. Tärkeää oli karjanhoito ja sonnan ajaminen takaisin pelloille, joilta se oli lähtöisinkin. Vain osa tuotannosta joutui talon ulkopuolelle, joten vuotuisen kierron vaikutuksesta köyhtyminen ei ollut kovin huomattavaa.
Toisen maailmansodan jälkeen alkoi tapahtua. Karja vetäytyi yhä ylemmäs, ja eteläisessä Suomessa siirryttiin väkilannoitteiden käyttöön. Alkoi yksipuolinen ja tuhoisa kierroton viljely; siinähän samaa viljakasvia viljellään vuodesta toiseen samoin eväin. Kali, typpi, ja fosfori sekä aika ajoin annettu kalkki olivat ainoat ravinteet joita pelto sai. Vasta myöhemmin keksittiin seoksiin lisätä muutama (synteettinen) hivenaine.
Kun sitten vilja oli orastanut ja lämpöiset ilmat suovat oraalle suotuisat kasvumahdollisuudet, on seurauksena kirvojen ja muiden tuholaisten ilmestymien hävittämään viljelijään vuodentulon siltä rupeamalta. Ei auta muu kuin ottaa myrkyt esiin ja hävittää niiden avulla tuholaiset. Se jääkö viljaan myrkkyä – ja kuinka paljon – ei ole ilmeisesti kenenkään tiedossa.
 Muutama vuosikymmen aikaisemmin kun viljeltiin maatiaislajikkeita, joiden satoisuus oli huonompi, tuholaiset eivät yleensä pystyneet luonnon tasapainoa horjuttamaan. Ei ollut eikä tarvittu myrkkyjä. Nyt niitä tarvitaan jos aiotaan saada satoa.
 Yksipuolinen lannoitus tuottaa tietenkin yksipuolisen sadon, joka koituu ravintoketjun yläpäässä olevan ihmisen vahingoksi, ja yhdessä muitten haittojen kanssa vähitellen tuhoksi.”
Kossila jatkaa kertomalla Ruotsalaisesta kemisti-insinööristä, joka teki kokeita omalla maatilallaan:
 ”Nils Nilsson huomasi pian kotitilansa isännäksi paluunsa jälkeen jotakin olevan vinossa viljelymenetelmissään. Kemian koulutuksen saaneena Nilsson oli alkanut käyttää suositeltua voimaperäistä väkilannoitusta tilan pelloilla isänsä vastusteluista välittämättä.
 Muutamassa vuodessa tilan haltuunoton jälkeen alkoi ilmetä vaikeuksia. Ohra lakoontui helpommin, karjaan ilmaantui hedelmättömyyttä, poikimissairauksia ja utaretulehduksia. Märkinä korjuusyksyinä ohrassa esiintyi jyvien sienisaastuntaa. Karjaan tuli myös seleeninpuutos-oireita, joita ei ennen ollut esiintynyt. Kaiken huippu oli se että joillakin lohkoilla satotaso alkoi laskea väkilannoituksesta huolimatta.
 Metsätalous on alueella tärkeä toimeentulon muoto. Kun Nilsson huomasi suorittamansa metsälannoituksen parin huippukasvuvuoden jälkeen aiheuttavan havupuiden neulasten ruskettumista ja koko puitten kuolemista pystyyn, oli mitta täysi. Nilsson alkoi tehdä kokeita väkilannoitetypen vaikutuksista omalla rahoituksellaan ja omalla tilallaan.
 Hän järjesti koeruudut 30, 60, 90, kilon typpilannoituksella ohralle, sekä vertailuksi karjanlaidunruudun (lannassa typpeä n. 60 kg). Kasvun aikana eroa ei paljon huomannut, mutta kun Nilsson kuivasi viljan neljääntoista prosenttiin, laittoi jyvät koeastioihin ja lisäsi 3 ml tislattua vettä astioihin alkoi tapahtua kummia. 30 kg typpeä saaneisiin jyviin tuli sinne tänne heikkoja hometäpliä, 60 kg typpeä saaneet peittyivät jo pahasti homekerroksen alle, mutta 90 kg typpeä saaneet suorastaan hukkuivat homesienimassaan. Jyvä ei enää nähty homekerroksen alta. Ainut syy saattoi olla typpilannoituksen jyvien laatua heikentävä vaikutus, joka teki jyvät alttiiksi homesienten hyökkäyksille. Karjalannalla lannoitetut jyvät säilyivät täysin vailla homekasvustoa.
Tutkiakseen metsässä tapahtuneita muutoksia Nilsson syötti lannoitetulta metsäpalstaltaan keräämiään mustikoita kanoilleen. Vaikka mustikat näyttivätkin päällisin puolin täysin kelvollisilta, kanat lakkasivat niitä syötyään munimasta. Kesti kuukauden ennekuin muninta palasi normaaliksi. Ja syynä oli vain yksi annos lannoitettuja mustikoita.
 Kahteen kertaan kanat eivät suostuneet mustikoihin koskemaan, vaan tekivät syömälakon niiden suhteen. Vertailuryhmälle syötetyt lannoittamattomalta alueelta kerätyt mustikat, eivät aiheuttaneet syömälakkoa, eivätkä minkäänlaista muutosta munintaan.
 Insinööri tutki myös lannoitetypen vaikutusta heinän säilyvyyteen. Kun typen määrää lisättiin, kasvoi homesientenkin määrä. Tästä saataneen osaselitys siihen, miksi homepölykeuhko lisääntyi suomalasisten maanviljelijöiden keskuudessa. Kun jonkin tuotantoketjun vaiheessa on menty väärään suuntaan, on mahdollista että koko lopputulos on virheellinen.
 Kun typpilannoituksella tärveltyä homeista rehua syötettiin lampaille, ne saivat epämuodostuneita karitsoja.
 Kun kaneille syötettiin homeista rehua, niiden lisääntymiselimiin ilmestyi kasvaimia – siis sama ilmiö, joka vaivaa hedelmällisessä iässä olevia suomalaisia naisia. Kun kohtu muutaman kerran kaavitaan ja lopuksi leikataan pois, on naisenaolo kärsinyt aikamoisen kolauksen, ja munasarjojen poiston myötä alkavat hormonihäiriöt.” (Pentti Kossila – Miksi sairastumme, miten pannumme s. 46-49)
 Vaikka puutteita havaitaan ja korjataan, kyseinen esimerkki osoittaa selvästi, että luontoa ei pitäisi peukaloida, sillä sen aiheuttamat ketjuvaikutukset saattavat olla vaikeasti havaittavia. Ketjun päässä olevien eitoivottujen muutosten ja ongelmien yhdistämien alkuperäisiin aiheuttajiin saattaa olla erittäin vaikeaa. Lisäksi ne eivät ole välttämättä lainkaan testattavissa sillä ”haravalla”, jota virallisen järjestelmän ”kaikkihyvinvakuuttelijat” laboratoriossaan käyttävät.
Mainitut maaperän köyhtymisen vaikutukset ovat jo yksinään haitallisia keholle. Kun siihen vielä lisätään muutamassa vuosikymmenessä räjähdysmäisesti lisääntynyt viljatuotteiden manipulointi ja kasvisten ja marjojen riittämätön käyttö, on selvää että vain osa väestöstä - joka todella syö ravintosuositusten mukaan - saa kaiken tarvitsemansa tavallisesta ravinnosta. Aina tämäkään ei riitä.