Kuten aikaisemmin totesimme, todistettavuutta vaativa totuudenlähestymistapa ei voi yltää tietyille elämän olennaisille aloille, ja tätä keinotekoista vaatimusta ainoana jumalanaan pitävät ovat rakentaneet vahvan puolustusmuurin opinkappaleelleen. Itsestään selvätkään asiat eivät sen piirin mahdu ilman koejärjestelyjen todistusta. Tämän seurauksena maailmankuvasta tulee, paitsi vain osaan ulottuva, myös ulkoinen: Testien tuloksiin ei yleensä ole todellista sisäistä ymmärrysyhteyttä, vaan usein vain teoreettinen, hengetön ja korkeammista tunnenyansseista puhdistettu muistitietoon perustuva rakennelma. Kun kyseistä korkeuserotonta oppia siirretään muille teoreettisesti, on tuloksena käsitys, että tositieto on laadullisesti tämänkaltaista.

 Lähes aina käy myös niin, että ”tieteellinen ryhmäkuri” - joka on tiukasti ohjelmoitu sekä suoranaisesti että rivien välistä tieteen harjoittajiin - estää tehokkaasti näkemästä kuivan, puhdistetun, opitun ja jäädytetyn opetuksen ulkopuolelle. Perustellulta näyttävä, mutta osittumiseen johtava yleinen liturginen toteamus - joka lausutaan ylpeästi: ”siitä ei ole tieteellistä näyttöä”, muodostuu kyseenalaistamattomaksi uskonkappaleeksi. Ryhmäkurin aivopesemä kuuliainen palvelija ei halua ottaa huomioon, että kliseeksi viljelty teesi voi tarkoittaa myös: kokeellista näyttöä ei kyetä asian luonteen vuoksi saamaankaan, tai: sitä ei ole vielä ennakkoluuloisuussyistä hankittu, tai: ymmärrettäviä todisteita on jo kauan ollut, mutta niitä ei haluta ottaa huomioon, tai: emme ole ehtineet perehtyä itsenäisesti muuhun kuin omaan ruutuumme. Tämä asiantuntijauskon synnyttämisen väline on hokemana taajaan käytössä ja sitä käytetään löyhän valheellisesti tiedelinnakkeen erehtymättömyyskuvan rakennusaineeksi. Kiusaus sen käyttöön on suuri, koska oma asiantuntija-arvovalta nousee samalla huikeaan mittaan: ”minä olen yksi heistä”.
 Koska suuret laivat kääntyvät hitaasti, jokaisen tieteellisen totuuden palvojan olisi pidettävä velvollisuutenaan myös omaa, aidosti itsenäistä ajattelua, tieteellisten osamaailmalöydösten suoltamisen lisäksi. Isoveljen ryhmäkurin talutusnuorassa kulkevia, kunniaansa totuuden kustannuksella suosivia on kuitenkin valtaosa, ja itsenäisen ajattelun tapa on unohdettu muistitietomuistelutavan vakiintumisen myötä.
 Se että tieteellinen maailmankuva ja sen kriittisyys ovat tärkeitä edistysaskeleita maailmanarvoituksen ratkaisussa, ei saa sumentaa kykyämme havaita että auktoriteettiusko tieteen jumalan erehtymättömään totuudenselvityskykyyn on harhakuva: sen keinotekoinen metodi sulkee osan maailmasta ulos. Mikään ei ole mustavalkoista, vaikka hurskaat ”sisälläolijat” niin mielellään uskoisivatkin.
 ”Ei niin hyvää ettei myös huonoa” lopputulos - on luonnollinen seuraus ulkoisesta ajattelusta ja ”kyllä isoveli tietää paremmin” auktoriteettiuskosta. Lääketieteen kentillä se näkyy surullisen hyvin…